Norjanvuonohevonen |Tieto|Vuonohevonen on ilmeisesti melko alkukantainen rotu ja läheistä sukua przewalskinhevoselle, mahdollisesti myös Euroopassa eläneelle tarpaanille. Rotua on jalostettu ainakin 2 000 vuotta[2].
Viikingit arvostivat vuonohevosia ja käyttivät niitä sekä ratsuina[1] että maatöihin[1]. Jalostusoriit valittiin pitkään tappeluttamalla oriita keskenään kuolemaan saakka[2]. Hyviä taisteluoriita pidettiin arvossa ja oritaistelut olivat tärkeä osa elämää. Oritaisteluita järjestettiin erityisten tapahtumien kuten oikeudenkäyntien sekä juhlapäivien yhteydessä.[2] Kristillinen papisto puuttui hevostaisteluihin, koska niihin liittyi myös alkoholin käyttöä ja tappeluita. Oritaisteluita pidettiin kuitenkin joillakin paikkakunnilla vielä 1800-luvulle asti. [2]
Keskiajalla Norjaan tuotiin merkittäviä määriä ulkomaisia hevosia, mutta ne eivät suurempiruokaisina vakiintuneet karaistuneen vuonohevosen rinnalle.[2] Musta surma korosti entisestään vuonohevosen asemaa kun jopa kaksi kolmannesta kansasta kuoli ja eläimet joutuivat elämään ilman omistajien huolenpitoa säiden armoilla. [2] Ulkolaistaustaiset hevoset ja sekarotuiset vuonohevoset eivät selvinneet karussa ilmastossa
Vuonohevoset on alkujaan kehitetty työhevosiksi. Tiivisrunkoisina ja vahvoina ne ovat monikäyttöisiä: ne sopivat työhevosiksi vuoristotiloille traktorien asemasta, kuormajuhdiksi vaikeisiin maastoihin ja yhtä hyvin ratsuiksi kuin ajohevosiksikin. Vuonohevoset ovat rohkeita ja lujatahtoisia sekä hyviä rehunkäyttäjiä. Vuonohevosella on lisäksi rauhallinen temperamentti.
Vuonohevosten säkäkorkeus on lähteestä riippuen noin 130–150 cm. Rotu luokitellaan kokonsa vuoksi toisinaan poniksi, mutta se on tyypiltään hevonen. Suomenhevosen tavoin vuonohevonen luetaan yleisroduksi. Väriltään vuonohevoset ovat aina hallakoita, yleensä tunnusomaisia ruunihallakoita joiden karva on vaaleankellertävä ja jouhet mustavalkoiset. Vuonohevosen rotumääritelmässä hyväksytään viisi eri hallakon sävyä (ruunihallakko, harmaahallakko eli hiirakko, punahallakko eli rautiaanhallakko, keltahallakko eli voikonhallakko sekä valkohallakko eli ruunivoikonhallakko). Voikonhiirakoilla vuonohevosilla ei ole omaa värinimeä, mutta ne hyväksyttäneen yleensä hiirakoina.
Toisinaan syntyy lähinnä kermanvalkoisia valkovoikkoja vuonohevosia, mutta väriä ei hyväksytä rotumääritelmässä. Hiirakot, rautiaan- ja valkohallakot olivat ennen melko harvinaisia, mutta nyt niitä on alkanut näkyä enemmän Suomessakin. Vuonohevosen tunnetuin tunnusmerkki on kaksivärinen (useimmiten mustavalkoinen) harja, joka leikataan pystyyn. Vuonohevosilla on aina myös hallakkoväriin kuuluva siima eli tumma juova selkää pitkin niskasta häntään; punahallakoilla siima on ruskea eikä erotu kovin hyvin. Harvinaisilla voikonhallakoilla siima on kellertävänvaaleana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti